Lisäkäsi-"kateus"

Myönnän, olen hieman kateellinen. Kateellinen siitä kuinka niin monilla muilla tuntuu aina olevan joku apuna lasten kanssa.

On kahden vanhemman perheitä, joissa molemmilla aikuisilla on mahdollisuus tehdä omia juttujaan. Käydä salilla, käydä tapaamassa ystävää tai vaikka vaan ottaa päikkärit, jos siltä tuntuu.

On yksinhuoltajia, joilla isät (tai tietty äiditkin) kuitenkin hoitavat lapsensa myös omalla vuorollaan. On vuoroviikkosysteemejä, on viikonloppureissuja. Toiselle vanhemmalle jää aina vuorollaan sitä omaakin aikaa.

Tiedän perheitä, joissa on molemmat vanhemmat, mutta siltikin isovanhemmat käyvät useasti leikittämässä lapsia. Tiedän yksinhuoltajan, jonka vanhemmat ovat apuna jatkuvasti, vaikka lapsi on isälläänkin aika ajoin. Tiedän perheen, jossa isovanhemmat kävivät siivoilemassa, perheen ollessa lomamatkalla.

Toki omalla kohdallani kaikki on niin päinvastoin kuin monilla muilla. Isää lapsella ei ole lainkaan. :( Siitä olen niin suunnattoman surullinen. Miten paljon murhetta se tuokaan lapsen elämään hänen kasvaessaan. Kun muut tekevät isien kanssa juttuja! Siksikin kovin aina haaveilen siitä unelmien miehen löytymisestä. Haaveilen siitä tavallisesta arjesta. Siitä, että joku olisi siinä aina, leikittäisi poikaa (ottaisi hänet jopa melkein omakseen♥). Käytäisi yhdessä kaupassa, puistoissa. Haaveilen kauniisti katetusta pöydästä, jossa istuisi kolme. Ei "isäsuhdetta" enää kymmenen vanhana vieraaseen mieheen luoda.

Mulla ei itsellänikään ole varsinaista isäsuhdetta. Oma isäni läksi kun oltiin siskoni kanssa ihan pieniä. Isäpuoli meillä oli jonkin aikaa, mutta niin vaan sekin on lähtenyt. Nykyään vois sanoo, et sekin on vähän urpå. :D En juurikaan tekemisissä kummankaan kaa. Eikä sen niin väliä, koska ei mitään kummempaa koskaan ole ollutkaan.

Samulle soisin niin mielelläni jotain muuta. Sitä parhainta ei vaan enää saa takaisin.

Niin ja toisekseen; lapsen isovanhemmat. Mun oma äitini, kolmen koiran omistaja ja aktiivinen susiensuojelija♥, asuu 30km päässä. Isän puolen isovanhemmat asuvat paljon lähempänä, mutta käyvät kokopäivätöissä. Minun isovanhempani asuvat melkein 40km päässä. Heillä käydessäni, voin onnekseni kuitenkin käväistä esim. kirpparilla ihan itsekseni! Sekin on jo niiiiin luksusta. Ihanaa on se, että he, melkein 80v pari, jaksavat ja pystyvät hetken olla Samun kanssa. ♥

Mutta tässä lähellä meillä ei ole ketään, joka auttaisi.

Itse haaveilen juurikin siitä, että voisin mahdollisesti joskus ottaa päikkärit.  Haluaisin voida käydä vaikka siellä lenkillä joskus, mutta kun se kaikki on pois omasta nukkumisajastani, en vain voi. Olisi mukavaa käydä ystävän (siis voi kun niitäkin olisi enemmän....) kanssa limppareilla jossain, ilman, että tuijottaa koko ajan kelloa miettien, että "nyt on 6h nukkumisaikaa jäljellä" jne... Ilman ainaista stressiä olisi ihanaa olla!

Se unelmien miehenkin löytäminen on niin työn ja tuskan takana. Tiedän monia monia (ex-)yksinhuoltajia, jotka ovat löytäneet rinnalleen uuden puolison. Heilläkin tosin on täytynyt olla joku, joka on hoitanut lastaan silloin kun ovat uudemman puolison löytäneet. Itse käyn ulkona n. kerran kuussa. Ei silloin ole ketään oikeaa kävellyt vastaan. Ei edes mitään keskinkertaista. Siis ei mitään. :D

Miten mä voin ikinä löytää ketään kun en koskaan ehdi käydä missään missä tavata ketään? Huoh!

* *

Nomut valivali. Elämä on.

Ja tästä kaikesta huolimatta en ole muuttamassa lähemmäksi äitiäni, siskoani, isovanhempiani tai ketään muutakaan.

Mutta haaveilla kai saa. Ehkä se onni potkaisee meitäkin joskus.

Mut kyl me pärjätään. ♥ En mitään rakasta enempää kuin Samua, omaa pientä poikaani, joka aamulla herätessään tokaisi: "äiti, nukuin koko yön sun kainalossa".

Arki on vaan välillä raskasta. Kun ei ole aikaa itselle, pojalle tai kenellekään muullekaan.

Mites teillä muilla? Käykö isovanhemmat tai muut paljon apuna lasten kanssa?